maanantai 21. elokuuta 2017

Kesä en ehtinyt sun matkaan


Minä kuulun yleensä niihin ihmisiin, jotka kevään ehtiessä pitkälle tuskastelevat kesän lähenemistä. Kesäihminen minussa on loistanut poissaolollaan jo vuosia. Lapsena ja nuorena kesät olivat odotettuja. Lämpöiset päivät täyttyivät tenniksen pelaamisesta, reissuista uimarannalle ja mökille, kesäpokkareiden lukemisesta ja kavereiden kanssa hengailusta. Kesä oli sitä parasta aikaa. Varsinkin nuorena kesät tuntuivat täydelliselle vapaudelle. Nuorena suri sitä, kun huomasi miten kesäyöt rupesivat hiljalleen pimenemään ja pimeys taas ajoi aikaisemmin kotiin.

Tänä vuonna fiilis oli pitkästä aikaa ihan toinen. Puuhastelin pihamaalla ja iloitsin kukkaloistosta ja päässäni suunnittelin muutostöitä, joilla saisin pihasta kentien hieman viihtyisämmän. Ajattelin järkevästi, kuinka pilkon suuret suunnitelmani pieniin projekteihin. Kesän loputtua piha olisi aivan toisen näköinen. Suunnittelin myös tuovani ammeet pihamaalle helteisenä päivänä lasten iloksi. Haaveilin pitkistä metsäretkistä ja muutamasta vähän pidemmästä reissusta lasten kanssa. Suunnitelmat olivat ihan realistisia ja mitoitettu meidän lapsiperhearjen mukaisesti.

Perheen isän loma alkoi vihdoin suuren odotuksen jälkeen heinäkuun lopussa. Mies heilutti morot ja lähti ulkomaille. Minä jäin kotiin kahden sairaan lapsen kanssa. Esikoinen pysyi terveenä mummon hoivissa. Mieheni oli kyllä reissunsa ansainnut. Toki olisin toivonut itselleni hieman parempaa tuuria lasten sairastelujen suhteen. Valvoin yksin kolme yötä putkeen. En nukkunut silmäystäkään. Mieheni palattua rupesin valmistautumaan lanseerausjuhliin. Juhlien jälkeen vauva rupesi nukkumaan huonosti ihan vakituiseen ja perässä seurasi myös keskimmäinen. Esikoinen aloitti uudestaan uuvuttavan taistelun siitä jääkö nukkumaan omaan huoneeseensa vai ei. Viikko sitten alkanut eskari vei ne viimeisetkin mehut. Arki on ollut aivan mahdotonta. Uuden opettelua ja ahdistusta. Perheen isä palasi tänään töihin. Loma on ohi. 

Hieman suruissani huomaan kesän vaihtuneen syksyksi. Monet jutut jäivät tekemättä. Kesä ei ollutkaan akkujen lataamisen aikaa. Jatkan aika takki tyhjänä uuteen vuodenaikaan. Negatiivisia postauksia tai postauksia, joissa on pikkuinen negatiivinen alavire on hankala tehdä. On kuin särkisi yhdellä postauksella jotakin. Tunteiden heittelyt kuitenkin kuuluvat elämään. Kukaan ei voi ikuisesti porskuttaa aallonharjalla. Pudotus on väistämätön. Elämä on aaltoliikettä. Juuri nyt odotan uutta aaltoa. Yritän pysyä toiveikkaana elämän suhteen, vaikka se on välillä vaikeaa. Meillä kaikilla on omat huolemme ja murheemme. On paljon sellaista, mitä en tänne blogiin kirjoita. Kuten jo instan puolella totesin, niin tiedän elämän varjojen seuraavaan kaksi askelta jäljessä. Aurinkoisena päivänä on helppo ojentautua valoa kohti. Harmaana päivänä tuntuu, että aurinko ei nouse enää koskaan. Tänään kuitenkin myönnän sen, että tunnen väsymystä. Sellaista väsymystä, että haluaisin vain jäädä aamulla nukkumaan ja nukkua putkeen kokonaisen vuoden.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti